Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa,

se hämmästyttää,

kummastuttaa,

pientää kulkijaa...

Teksti on lastenlaulusta, jota en valitettavasti nyt muista. Muistan, kun lauloin sitä kerran päiväkodin juhlatilaisuudessa muiden eskarilaisten kanssa. Silloin laulun sanat eivät merkinneet minulle paljoakaan. Se oli vain kaunis laulu. Tänään kuitenkin laulu tuli mieleeni ja sanat saivat minut ajattelemaan tätä elämää ja sen kummallisia asioita.

Näin ystävääni tänään pitkästä aikaan kahden. Ira, oli erillainen. Hän oli muuttunut. En tiedä miten, mutta jotain hänessä oli erilaista. Tapasin Iran päivähoidossa. Emme olleet silloin vielä kovin tuttavallisia. Meillä oli enimmäkseen eri ystävät ja erilaiset leikit. Myöhemmin, jos en valehtele, noin yhdeksän vuotta myöhemmin tuosta päivähoidosta, tapasin Iran jälleen. Kohtalon tai minkä lie, oikusta olimme päätyneet samalle luokalle yläasteella. Saavuin kouluun ensimmäisenä päivänä yhdessä Vernan kanssa. Satuin istumaan Iran viereen luokassa, kun tapasimme ensimmäistä kertaa luokanvalvojamme. Ira oli melko ujo, ja vaikutti yksinäiseltä, joten minä reippaana tyttönä esittelin itseni hänelle. Meistä tuli sitten kavereita. Molemmille selvisi sittemmin, että Ira oli sama tyttö sieltä päivähoidosta ja minä olin ollut silloin jo hänen epävirallinen kaverinsa.

Ira oli minulle todella hyvä ystävä. Ajattelimme useista asioista samalla tavalla ja meillä oli yhteisiä kiinnostuksia. Kävimme toistemme luona yökylässä ja meille tuli omia "inside" juttuja. Verna ei oikeen pitänyt ystävyydestäni Iraa kohtaan. Olinhan luvannut olla hänen "bestiksensä" koko yläasteen ajan. Siitä tuli sitten tappelu, kuten aina naisten kesken. Tänä päivänä me sitten naurettiin asialle.

En tiedä, mitä tapahtui. Kasvoimmeko me vain. Mutta pian huomasin erkanevani Irasta yhä enemmän ja enemmän. Alkoiko se jo yläasteella vai vasta kun me lähdimme jatko- opiskelemaan lukioihin? Ira pääsi oman kaupingin lukioon, joka oli hieno ja uusi. Kuin suoraan televisio ohjelmasta. Minä menin naapuripaikkakunnan lukioon, joka ei ollut tunnetusti tasoltaan yhtä loistava ja se oli hyvin pieni. Näimme toisiamme harvoin, koska lukio vei aikaa. Myös omat harrastuksemme. Onneksi meillä oli yksi yhteinenkin. Salibandy. Olimme yhdessä Iran ja muutaman muun kanssa perustaneet oman jengin paikalliseen seuraan. Hyvä on. Annan kaiken kunnian Iralle, joka keksi ajatuksen ja kokosi porukkaa mukaan, kuten minut ja Vernan. Näimme ainakin kerran jos kahdesti viikossa treeneissä. Mutta Ira kiinnostui uudesta harrastuksesta. Se oli cheerleadin... En pitänyt ideasta. En ollenkaan. Näin jo valmiiksi niin harvoin häntä, ja nyt hän aloittaisi uuden harrastuksen. Se ihan kuin repisi Iran pois minun luontani... Olin surullinen ja samaa aikaan vihainen. Ja kyllä! Annoin sen myös näkyä. Ai että miten? No halveksin harrastusta ja aina tilaisuuden tullen morkkasin sitä. Tämä vei Iraa kauemmaksi minusta. Tajuan sen nyt. Olin huono ystävä. En tukenut Iraa kun hän innostui uudesta asiasta. Olin vain pieni, paha peikko. Olin turhamainen ja mustispeikko. Ajatella! Olin kuin viisi vuotias lapsi!

Sitten elämässäni alkoi tapahtua liian monta asiaa yhtäaikaa. Lähdin Vernan kanssa muutamaksi viikoksi kielimatkalle Brittein saarille. Ira ystävystyi uuden tytön kanssa sillä aikaa. Sanin kanssa. Näin Sanin taas yhtenä esteenä ja syynä siihen, että Ira oli etääntynyt minusta. Mustispeikko nosti taas päätään ja alkoi raapia mahaani verille. Ikävä tuo mustispeikko... Tein kaikkeni, jotta saisin pidettyä Iran lahelläni. Soittelin ja kyselin voisimmeko nähdä. Mustispeikko rauhoittui hieman, kun Ira vietti kyllä kanssani aikaansa, mutta myös Sanin. Sitten tapasin erään tietyn. Hän oli tumma ja komea, sekä vanhempi kuin minä. Hän oli ensimmäinen poikaystäväni. Pakkomyöntää olin sokea. Näin kaiken vaaleanpunaisten lasien läpi. Onneksi Jooseppi ja Ira näyttivät minulle totuuden ja selvisin siitä suhteesta vain pienin haavoin. Pian eron jälkeen tapahtui elämäni toinen suuri mullistus. Mullistus muutti elämääni, asennettani siihen ja ystävyyttäni ystäviini. Ira oli ensimmäinen, joka varmisti että olen kunnossa. Ja hän muistaakseni lähetti Vernan luokseni pitämään huolta minusta. En näet pystynyt pitämään itsestäni huolta tuona päivänä. Oli se sen verran tragedinen. Viimeinen tapahtuma, joka vei Iraa kauemmaksi minusta, tapahtui muutama kuukausi edellisen jälkeen. Se rikkoi minun ja Vernan välit lopullisesti. Se vei Iran pois luontani. Se vei kaikki ystäväni pois luontani. En sanoisi, että se oli kamalan väärin. Se oli oikein. Tein väärin ja opin läksyni. Mutta se jääti minun ja Iran välit...

Masennuin. Oikeasti. Kävin, jopa kuraattorilla löpisemässä. Nyt kun olen jo pääsemässä yli masennuksestani, tajuan että syy miksi masennuin oli ystäväni. Ei huonolla ja pahalla kannalta katsottuna, vaan masennuin, koska menetin heidät. Olen melko riippuvainen heistä. Niin kuin ehkä huomaatkin... Omistushaluinen olisi oikea sana, kun kuvaan ystävyyttäni. Aika kului ja Ira palasi osittain luokseni. Mutta aika ja kohtalo riepotteli ystävyyttämme. Se mikä oli ennen ollut kovaa ja kestävää, oli nyt vain hauras ja surkea.

Mutta tänään, tänään huomasin jälleen. Että on vielä jotain jäljellä. Se on totta kyllä hauras. Se on pieni ja melko huomaamatonta, mutta se on olemassa. Se on hauras silta meidän välillämme. Silta, joka kuvastaa sitä ystävyyttä, joka oli silloin kun vielä leikimme barbeilla, höpöttelimme pojista pizza illan päätteksi ja kirjoittelimme toistemme päiväkirjoihin kannustavia sanoja. Silta ei enää vie meitä tuohon aikaan. Menneisyyteen ei voi palata, on jatkettava eteenpäin. En tiedä minne päädyn kanssasi Ira, mutta olen aina vierelläsi, jos kaipaat minua... Toivottavasti tulee lisää näitä "hese hengailuja"!

-Auringonkukka-